Erilliseksi liikkeeksi olosuhteiden pakosta

Helluntaiherätys syntyi erilliseksi liikkeeksi olosuhteiden pakosta. Herätys oli niin voimakas, etteivät vanhat kirkot kestäneet sitä. Herätykset syntyivät kyllä vanhojen kirkkojen sisällä, mutta "uusi viini ei sopinut vanhoihin leileihin".
Helluntaiherätyksen syntyä edelsi vuosisadan vaihteen tienoilla useampi karismaattinen herätys, joissa ilmeni samoja asioita, joista on maininta Apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa. Helluntaiherätyksellä ei ole varsinaisesti perustajaa eikä oppi-isää, eikä sillä ole myöskään koskaan ollut yhteistä johtajaa.

Los Angelesissa syttyi vuonna 1906 herätys pastori W.J. Seymourin kautta. Herätys levisi Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Samana vuonna liike levisi kolmeen maanosaan, Amerikkaan, Eurooppaan ja Aasiaan. Samanaikaisesti Los Angelesin herätyksen kanssa puhkesi samankaltaisia herätyksiä eri puolilla maailmaa. Kaikissa näissä oli yhteisenä tekijänä kielilläpuhuminen ja profetoiminen.
Pyhän Hengen toiminta kaikkine erityisilmiöineen ei ole pelkästään helluntaiherätyksen erityisoppi, vaan samat ilmiöt tunnustettiin kaikissa kristillisissä kirkoissa apostolien aikana tapahtuneiksi. Helluntaiherätys kuitenkin leimattiin "hurmosilmiöksi", vaikka Pyhän Hengen vuodatusta, kielilläpuhumista ja profetoimista esiintyi melkein kaikissa kristillisissä piireissä.
Vanhojen kirkkojen ovien sulkeutuminen ei kuitenkaan tukahduttanut syntynyttä herätystä, vaan olosuhteiden pakosta syntyi uusi herätysliike, jota alettiin kutsua helluntaiherätykseksi.

Helluntailaisuudesta tuli kansainvälinen liike historiansa varhaisessa vaiheessa. Yhtenä merkittävimmistä helluntaipioneereistä on englantilaissyntyinen, Norjassa toiminut metodistipastori Thomas Ball Barratt, joka koki Pyhän Hengen kasteen ja kielilläpuhumisilmiön vuonna 1906.
Barratt vaikutti herätyksen leviämiseen mm. Englantiin, Tanskaan ja Saksaan. Hän ajautui kuitenkin välirikkoon metodistikirkon kanssa juuri karismaattisten ilmiöiden takia. Hän on tyypillinen esimerkki helluntaiherätyksen alkuajoilta siitä, ettei hänellä ollut aikomustakaan perustaa uutta uskonsuuntaa. Hän halusi, että karismaattinen aalto voisi vaikuttaa jo olemassa olevien kirkkojen kautta. Näissä merkeissä hän vieraili Suomessakin, ja oli mm. kastenäkemykseltään alussa lapsikasteen kannalla.
Karismaattisia ilmiöitä ei kuitenkaan ymmärretty vanhoissa kirkkokunnissa. Tämä johti henkikasteen kokeneet ja kielilläpuhuvat uskovat ulos omista yhteisöistään. Helluntaiseurakunnat alkoivat syntyä tilanteen pakottamana.

Barratt itse kastatti itsensä vuonna 1913 Tukholman Filadelfia-seurakunnassa, joka oli pastorinsa Lewi Pethruksen johdolla joutunut eroon Ruotsin baptisteista. Pethruksen kautta tuli pohjoismaalaiseen helluntailaisuuteen entistä selvempi baptistinen vaikutus.
Alkuaan kokemuksen yhteytenä alkanut ja opillisesti epäyhtenäinen karismaattinen liike alkoi saada kiinteämpää muotoa niin organisatoorisesti kuin opillisestikin. Mitään kansainvälistä organisaatioita ei kuitenkaan syntynyt, vaan edelleenkin helluntaiherätykset eri maissa ovat pääosiltaan kansallisia ja täysin itsenäisiä. Siten niissä on myös opillisia korostuseroja. Erityisesti Pohjoismaiden helluntaiherätykset ovat varjelleet itsenäisyyttään, eivätkä ole edes kansallisesti järjestäytyneet kirkkokunniksi, vaan toimivat vapaan herätysliikkeen tavoin itsenäisten paikallisseurakuntien välityksellä.
Kansainvälisesti helluntaiherätys on saanut voimakkaan otteen mm. Etelä-Amerikassa.