Pienen pojan siunatut eväät

”Joskus mietin, miten olen päätynyt tähän pisteeseen”, pohtii isäni Janne Lahti kotimme keittiönpöydän ääressä 50-vuotispäivän lähestyessä. Hän kokee saaneensa elämässään jo nyt enemmän kuin osasi koskaan kuvitella.

Isäni hymyilevät kasvot ovat monelle tutut. Harva silti tietää tämän elämänsä Kauhavalla asuneen ensimmäisen polven helluntailaisen tarinaa. Perheen iltatähti Janne tuli uskoon seurakunnan kesäleirillä 12-vuotiaana. Tätä edelsi vanhimman veljen uskoontulo, joka puhutteli koko perhekuntaa.

Siitä asti rakkaus Jumalaa ja seurakuntaa kohtaan ovat kuljettaneet isääni. Kutsumuksella oli niin kiire, että lukiokin jäi kesken hänen suunnatessaan Katinalan raamattuopistolle. Myöhemmin Janne työskenteli Kauhavan Sanomalehdessä painopinnan valmistajana ja graafisena kuvaajana tehden samalla vapaaehtoisena lapsi- ja nuorisotyötä Kauhavan helluntaiseurakunnassa.

Parikymppisenä Jannesta tuli Pohjanmaan helluntaiseurakuntien koulupastori. Lapsuuteni isä oli kouluja nukketeattereiden ja narutemppujen kanssa kiertävä tarinankertoja, joka sai hymyn lasten huulille. Hän muistelee yhä, kuinka tarkasti Jumala antoi hänelle oikeita sanoja ja toimintatapoja, joita opettajatkin ihmettelivät. Kesäisin isä opetti lastenleireillä, joille minä ja siskoni pääsimme mukaan.

Tuhansien seurakunta- ja kouluvierailujen lisäksi isä kehitti valtakunnallista materiaalia ja organisoi kampanjoita. Jälkimmäisistä merkittävin lienee vuonna 2005 toteutettu KK-kirjakampanja, jossa Kari Korhosen elämäkertaa jaettiin 72 000 kappaletta koululaisille. Tuolloin isän toimisto pursusi kirjoja, joita myös me lapset pakkasimme laatikkoihin eteenpäin vietäväksi.

Ajanjakso koulupastorina toi myöhemmin tarvittavaa kokemusta erilaisten seurakuntien palvelemisesta. Se opetti isälle myös ystävyyden ja työtoveruuden merkityksen. Koulutyöntekijät perheineen lomailivatkin yhdessä: laskettelimme Lapissa, kävimme laivalla Tukholmassa ja lensimme Turkin lämpöön.

Hyvä Sanoma ry:ssä isäni on työskennellyt vuodesta 2006. Ennen toiminnanjohtajaksi siirtymistään hän vastasi yhdistyksen viestinnästä ja kampanjoista. Nykyisin hänen vastuullaan ovat yhdistyksen hallinto, talous ja toiminta. Ytimessä on Jumalan antama kutsumus sekä aito halu nostaa yksilöitä ja seurakuntia heidän palvelutyössään.

Mieleenpainuvinta isälle on ollut nähdä, miten pienistä ja inhimillisesti mahdottomista lähtökohdista on syntynyt laajasti seurakuntia varustavia ja ihmisiä koskettavia hankkeita. On tarvittu vain Jumalan antama näky ja uskallus lähteä liikkeelle. Konkreettinen esimerkki tästä on Hyvä Sanoma -lehtikampanjat. Isän kanssa työskennelleet tietävätkin, millainen kyky hänellä on innostua ja innostaa muita.

Työtoverina isää kuvaillaan vakaaksi, myötätuntoiseksi ja nöyräksi. ”Janne on kuin honka, joka ei horju tai huoju kaikissa tuulissa. Usko on hänelle tekoja, eikä isoja puheita”, kertoo työtoveri ja hyvä ystävä Mika Korkatti.

”Janne ei provosoidu ristiriidoista ja jännitteistä, vaan hän toimii määrätietoisesti päätavoitteen hyväksi. Hän on yhteisön rakentaja ja joukkuepelaaja parhaimmillaan”, kuvailee puolestaan työtoveri Leevi Launonen. Isäni on paitsi rauhankyyhky myös huumorintajuinen mies, jolla on taito uudistaa ja uudistua.

Vaikka isäni työkenttä on koko helluntaiherätys, hän on silti yhden seurakunnan mies. Kauhavan helluntaiseurakunta on ollut pikkupojasta lähtien merkittävä osa Jannen elämää. Oman ikäisten nuorten puuttuessa hän varttui itseään vanhempien kanssa. Kotiseurakunnan mummojen tuki ja esirukoukset kantavatkin edelleen.

Isä on yhä aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. Ikuisen oppijan luonteesta kertoo se, kuinka hän on ollut mukana kuvaamassa ja editoimassa tilaisuuksia keväästä alkaen. Siinä missä joku saattaa lamaantua, isäni silmissä syttyy valo: hän keskittyy optimistina mahdollisuuksiin ja ratkaisuihin.

Kauhavalla isä tunnetaan hyvin myös opettajien ja oppilaiden keskuudessa. Hän on pitänyt säännöllisesti aamunavauksia kouluissa vuodesta 1992, ja niitä on kertynyt jo yli 300 luvun kasvaessa edelleen. Koululaisena en koskaan hävennyt isääni, sillä hänellä on erinomainen tilannetaju.

Tänä vuonna syytä juhlaan tuo myös isäni ja äitini Johannan 30 vuotta kestänyt avioliitto. Kun vanhempani olivat lapsia, he kulkivat kouluun samalla linja-autolla. Kumpikaan ei tainnut tuolloin arvata, millainen yhteinen matka heillä tulevaisuudessa olisi.

Perheemme kaksi vanhinta lasta, minä ja siskoni Milla, asumme jo omillamme. Kotona on vielä nuorin, teini-ikäinen veljeni Onni, jonka kanssa isä juuri hankki tuliterän mönkijän kotipihaan.

Ruuhkavuosien jäädessä taakse Janne haaveilee ottavansa enemmän aikaa harrastuksille. Voimaa arkeen tuovat perheen ja ystävien lisäksi luonto, hiljaisuus ja oma aika. Kesäisin tämä tarkoittaa kalastusta Lappajärvellä. Täysin uutta väriä elämään tuo myös papan rooli ensimmäisen lapsenlapsen synnyttyä keväällä.

Isäni on perheemme lämmin sydän, joka ajattelee aina muita ennen itseään. Rakkaus on viralliselle puuronkeittäjällemme arjessa läsnä olemista, kuuntelemista ja kannustamista – isän seurassa on helppo olla ja hengittää. Pienen pojan eväistä on riittänyt jaettavaksi, kun ne on annettu Jumalalle siunattavaksi.

RV-lehti / Hanna-Maria Lamula