Viime aikoina tiedotusvälineissä on uutisoitu siitä, että lasten ja nuorten väkivaltainen käyttäytyminen ja itsetuhoinen oireilu ovat hälyttävässä kasvussa ja nuorten henkinen kunto heikompaa kuin koskaan aiemmin. Esimerkiksi Suomen johtavan yksinäisyystutkijan, Niina Junttilan, tutkimusaineiston mukaan keväällä 2021 kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta koki yläkoulunuorista 19 prosenttia, ammatillisten oppilaitosten nuorista 17 prosenttia ja lukiolaisista 22 prosenttia. Erityisesti kokemukset ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä ovat lisääntyneet. Yksinäisyys on murskaavaa.
Saman on työssään huomannut Pohjois-Pohjanmaan helluntaiseurakuntien koulupastori Raino Ojala.
– Vaikeinta lasten ja nuorten yksinäisyydessä on se, että emme välttämättä aikuisina huomaa sitä tai osaa reagoida siihen. Ehkä emme useinkaan ole riittävän kiinnostuneita.
Yksikin kohtaaminen voi vaikuttaa.Ojala arvelee, että pitkittynyt pandemiatilanne on osaltaan pahentanut tilannetta ja lisännyt riskiä nuorten syrjäytymiseen.
– Kouluissa harrastevälitunteja ja muita aktiviteetteja on jouduttu vähentämään, etteivät ryhmät sekoitu. Lasten ja nuorten harrastuksia rajoitetaan. Kaikella sillä on vaikutuksia hyvinvointiin, hän pohtii.
Viimeaikaisilla kouluvierailuillaan hän sanoo huomanneensa nuorten pahoinvoinnin lähinnä yläkoulu- ja lukioikäisten lisääntyneenä apatiana.
– Vuorovaikutus ja keskustelun synnyttäminen oppitunneilla on haastavampaa, kun on totuttu olemaan turvavälien takana omissa oloissa tai laitteiden välityksellä etäopetuksessa.
Neljäntoista helluntaiseurakunnan toiminta-alueella peruskouluissa ja lukioissa työskentelevä Ojala myöntää, ettei yksinäisyyttä ole aina helppo havaita – varsinkaan korona-aikana, kun kouluvierailuja on pitänyt toteuttaa usein etäyhteyksien avulla. Normaalitilanteessakin koulutyö on hetkittäistä käymistä tietyssä koulussa tai luokassa, eikä yksittäisillä vierailuilla pysty välttämättä huomaamaan, kuka joukossa on yksinäinen tai näkymätön.
Juuri siksi tarvitaan seurakuntien ja koulujen tiiviimpää yhteistyötä. Jos seurakunta osallistuu säännöllisesti paikallisen koulun arkeen, on yksinäisyyttä paljon helpompi kitkeä.
– Seurakunnan tekemä koulutyö on huikea mahdollisuus tavoittaa lapsia ja nuoria, rakentaa luottamusta ja päästä turvallisina aikuisina tarjoamaan tukea haastaviin asioihin, Ojala kannustaa.
Yksikin kohtaaminen voi vaikuttaa ratkaisevasti elämän suuntaan. Sen Ojala tietää omastakin nuoruudestaan. Hän oli kahdeksannella luokalla, kun paikallinen poliisi kävi koulussa pitämässä esittelytunnin työstään.
– Silloin minulla välähti, että tuota työtä haluan tehdä. Sain vision elämälleni. Sen jälkeen aloin tehdä tietoisesti sellaisia valintoja, että pääsisin poliisikouluun.
Samoihin aikoihin elämässä tapahtui toinenkin ratkaiseva käänne. 14-vuotiaana Ojala oli nuortentapahtumassa, jossa kysyttiin, haluaako joku tulla uskoon.
Kouluvierailun ansiosta oppilas halusi lähetystyöhön.– Koin totaalisen pysähtymisen. Se oli voimakas hetki. Sisimmässäni tiesin, että nyt minun pitää ratkaista, uskonko Jumalan lisäksi myös Jeesukseen.
Vaikka sydän hakkasi ja päässä takoi mitä kaverit sanoisivat, Ojala tiesi, että hänen pitää vastata Jumalan kutsuun.
– Se ilta muutti elämäni. Tuli mielettömän hyvä ja vapaa olo. Ikään kuin sydämessäni olisi ollut painolasteja, joista en ollut edes tiennyt, mutta äkkiä tunsin keveyttä ja iloa. Sillä reitillä olen vieläkin.
”Pystymetsästä” Ojala ei silti uskoon tullut.
– Äitini oli uskossa ja se usko oli jotenkin tarttunut minuunkin. Näin kotona hengellisyyttä ja tiesin, mitä on rukoilla ja luottaa Jumalaan. Jumala oli minulle todellinen, mutta vasta oman uskonratkaisuni myötä sain todella ymmärtää Jeesuksen merkityksen ja kasvamisen Kristuksessa.
Lukion ja armeijan jälkeen Ojala kouluttautui poliisiksi ja työskenteli kymmenen vuoden ajan erilaisissa poliisin tehtävissä Oulun poliisilaitoksella.
– Tykkäsin todella paljon työstäni, eikä minulla ollut mitään inhimillistä syytä lähteä vaihtamaan ammattia. Mutta Jumala alkoi kutsua minua yhä voimakkaammin hengelliseen työhön.
Aluksi Ojalalle avautui puolentoista vuoden virkavapaan turvin ovi Haukiputaan ja Iin helluntaiseurakuntien pastoriksi. Ajatus oli palata sen jälkeen poliisin työhön, mutta yllättävä puhelinsoitto Pohjanmaan helluntaiseurakuntien koulutyöstä eräänä loppukesän päivänä 2014 muutti suunnitelmat.
– Soitto tuli yllätyksenä, mutta vastauksena rukouksiini. Se sinetöi päätökseni irtaantua poliisin tehtävistä.
Uutta suuntaa kaikin tavoin Ojala tahtoo olla viitoittamassa myös kohtaamilleen lapsille ja nuorille, sillä näköalattomuus on aikamme suurimpia vitsauksia.
– Avaimet yksinäisyyden torjumiseen ovat yhteisöllisyys ja välittäminen. Kun elämme uskoa todeksi, Jumalan rakkaus voi saavuttaa ympärillämme olevia ihmisiä. Meidän on oltava kiinnostuneita lasten ja nuorten tilanteesta ja keksittävä keinoja kohdata heitä eri tavoin.
Hiljattain erään lähetystyötä, kansainvälisyyttä ja globaalikasvatusta käsittelevän oppitunnin jälkeen yksi nuori kirjoitti Ojalalle palautteen: ”Kiinnostuin lähetystyöstä ja jäin miettimään, miten voisin päästä lähetystyöntekijäksi.” Elämään oli löytynyt suunta.
Kouluilla Ojala on usein saanut kokea muitakin sydäntä lämmittäviä hetkiä.
– Etenkin alakoululaiset saattavat tulla pyytämään oppitunnin jälkeen, että voidaanko halata tai ottaa yhteiskuva ja voinko antaa nimmarin, hän nauraa.
Kuka on Raino Ojala?
– 41-vuotias Pohjanmaan pohjoisen alueen helluntaiseurakuntien koulupastori
– Asuu Suomen lyhimmässä kunnassa Iissä
– Perheeseen kuuluvat vaimo ja neljä 9–16-vuotiasta lasta
– Aiemmilta ammateiltaan vanhempi rikoskonstaapeli ja pastori
– Motto: ”Päivä kerrallaan, kahta ei pääse.”
Anniina Jakonen, julkaistu RV-lehdessä 13.2.2022
(kuva Riikka Siltala)